Niin kauan kuin on elämää, on toivoa. Tai toisinpäin: niin kauan kuin on toivoa, on elämää. Tarvitsemme toivoa, jotta jaksamme kokea elämän mielekkääksi myös ympäristöhaasteiden maailmassa. Käsitteenä toivo on kuitenkin yllättävän kimurantti.
Toivo tarkoittaa eri ihmisille erilaisia asioita. Voisi sanoa, että toivolla on yhtä monia merkityksiä kuin on ihmisiäkin. Myös tutkijat määrittelevät toivon monin eri tavoin. Tutkimuskirjallisuudessa puhutaan esimerkiksi aktiivisesta, passiivisesta, kärsivällisestä, vallankumouksellisesta, päättäväisestä ja utooppisesta toivosta. Näitä määreitä voi käyttää apuna omien toivokäsitysten peilaamisessa, vaikkei niihin tarkemmin tutustuisikaan.
Itse yhdyn Vaclav Havelin määritelmään: toivo ei ole varmuutta siitä, että jokin asia onnistuu, vaan vakuuttuneisuutta siitä, että asioilla on merkitys riippumatta siitä, miten käy. Pidän myös ehdotuksesta, jonka mukaan ympäristökriisin ajan sopiva toivokäsitys olisi “aktiivinen pessimismi”. Se alleviivaa ajatustani siitä, että tulevaisuus ei näytä kovin hyvältä, ja siksi paremman maailman puolesta on nyt tehtävä töitä entistä lujemmin.
Toisinaan puhutaan toivosta, vaikka tarkoitetaan optimismia. Myönteistä ja toiveikasta elämänasennetta tarvitaan, mutta ympäristöhaasteiden maailmassa loputon optimismi voi johtaa ongelmien vähättelyyn tai jopa tosiasioiden vääristelyyn. Optimismillakin on siis rajansa.
Optimisti voi ajatella, että ympäristötekojen kanssa ei tarvitse liikaa hikoilla. Kaikki kyllä kääntyy lopulta parhain päin, kun esimerkiksi teknologia ratkaisee ongelmat. Myös liiallinen pessimismi lamauttaa. Sen sijaan toivon suhteen toiminta paremman maailman puolesta on olennaista. Toivo luo toimintaa ja toiminta luo toivoa.
Itselleni merkityksellisimmät toivon kokemukset syntyvät, kun näen toisten ihmisten toimivan ja vaikuttavan. Suomen ilmastopaneelin puheenjohtajan Markku Ollikaisen lempeän jämäkkä ja suorapuheinen tapa esittää asioita on kuin balsamia ympäristöahdistuneen haavoihin. Elokapinankin toiminta herättää minussa usein vahvoja toivon tunteita. Mielestäni jokaisen ihmisen tehtävänä on pyrkiä luomaan toivoa toisille ja toivon, että myös oma toimintani paremman maailman puolesta luo ympärilleni toivoa.
Ainoaksi toivon rakennuspalikaksi toiminnasta ei kuitenkaan ole. Sekä asiantuntijoiden että oman kokemukseni mukaan toivo syntyy siitä, kun rohkeasti kohtaamme ja käsittelemme myös haastavat tunteemme: surun, pelon, kiukun ja turhautumisen. Se ei ole ihan helppoa, mutta onneksi toivo on taito, jota voi harjoitella.
Välillä tuntuu, että toivon merkitys ympäristökeskustelussa ylikorostuu. Ehkä voimme pian alkaa puhua toivon ohella myös muista mukavista tunteista. Milloin viimeksi ympäristökriisi herätti sinussa innostusta, merkityksellisyyttä, riemua tai ylpeyden ja yhteenkuuluvuuden tunteita?
*** Teksti: Pinja Sipari. Kirjoittaja on lasten ja nuorten tunnetaito-ohjaaja ja Biologian ja maantieteen opettajien liiton ympäristökasvatuksen asiantuntija.
*** Teksti on julkaistu alun perin Biologian ja maantieteen opettajien liiton Natura-lehden numerossa 2/2023. Voit tutustua lehden joihinkin artikkeleihin Naturan avoimessa verkkolehdessä.
